Vähintää kerran vuoessa on käytävä kuleksimassa Lintuniemen soraharjannetta (kartta). Eilen oli mukava tyyni pakkasaamu.

Lintulahti oli jo ottanut jäätä.

Pakkasmarjoja joka puolella.

Hämisten verkot olivat saaneet kuurat ja tuulen vire puotteli niitä latvustosta.

Käpytikka kulki eelläni pajalta pajalle.

Niemen kären vanhoja petäjiä.

Käyrässä oksassa huomasin karsikkomerkinnän. Jotain V-muotoista kaiverrusta siinä oli, mutta oli jo niin kuroutunut… Tikka oli pitänyt rakoa pajanaan. Lintuniemi oli virmaanpääläisten Karttulan kirkolle soutumatkalla.

Virmaasta nousi usvaa. Se yritti jäätyä. Osa kivistäkin oli jäässä. Polveni valitti, että jäinen kivi on aika kova, mutta säilyi onneksi kävelykuntoisena.

Lintulahen puoli oli enemmän kuurassa.

Joku oli rakennellu omia seitoja.

Palatessa niemen kapeimmalla kohalla törmäsin poukkoilevaan urpiaisparveen.

Ne tyhjensi koivuja siemenistä.

Taskut täyttyi jälleen kivistä.

Siirryin Lintulahen puolelle.

Vesi oli matalalla.

Lahti oli melkein kokonaan jäässä.

Ihailin kirkasta vettä. Samalaista se oli 70-luvulla Virmaanpäässä, mutta sitten Vapo keksi perustaa turvesuon Kärkkäälään ja Petäjäjoki alkoi puskee turvetta järveen.  Tänä kesänä ei ahvenvita enää noussut.

Aika hurahti Lintuniemen rantoja tutkiessa. Yli kolmatta tuntia olin jo saanut lisähappea. Kylläpä saunan jälkeen olin raukeena.