Olinkin kaipaillut viime kesän kerttusta, joka laulaa luritteli alkukesän omenapuussa. Tänä kesänä sitä ei näkynyt kuin vasta äsken. Tuttu varoitusnapsuttelu paljasti sen pusikosta.
Langalta se oli helpompi kuvata. Liekkö herne- vaiko lehtokerttu?
Sillä oli poikanen perässä kerjäämässä ruokaa. Pienen piruetin jälkeen lennettiin naapuriin. Napsuttelusta tiedän missä ollaan menossa…
Nämä pienet linnut pusikoissaan osaavat sitten piilotella jopa ärsyttävän hyvin. Ääni kyllä kuuluu, mutta ketään ei näy. Ja jos joskus näkyykin, on ääntelijä pian jo toisessa paikassa. Sinuapa onnisti.
Työvoitto. Puskassa ne näki mut ennemmin kuin minä ne. Jostain syystä nää oli tosi arkoja ja juuri langalla ne pysyi sen hetken paikallaan.