Veimpä tyttäreni mehtään viime kesäkuussa. Tarkoituksemme oli kävästä nopsaan Patakivellä (kartta), mutta kaikki ei mennytkään niin kuin Römpsöössä.
Patakiveä eli Rajakiveä pietään muinaisena rajapylväänä jo esihistorialliselta ajalta ja yhen näkemyksen mukkaan Pähkinäsaaren rauhan 1323 rajakivenä. Kivi on tallennettu muinaisjäännösrekisteriin. Näkemyksen mukaan raja olisi kulkenut muinaista vaellusreittiä pitkin: Haukiveen Siitinselkä – Kuvansin joki – Mula – Ruokojärvi – Osmajoki – Osmajärvi – Sorsakoski – Sorsavesi – Kilpikoski – Kuvansi – Kuivataipale – Paasvesi – Suihkolansalmi – Puruvesi – Suontee – Suonenjoki jne. Kiven nimi juontanee siitä, kun matkatessa tätä ikivanhaa reittiä, kiven ympäristössä levähettiin ja pistettiin pata porisemaan. Toinen rajakivi löytyy Osmajärven selältä – Osmakivi, joka on vielä kurkkaamatta.
Jätimme auton Peräniityn kohille Varkaudentien varteen, kun uuvella mettäautotiellä oli rankat kiellot. Kävelimme tietä ja puikahimme mettään muutaman saan metrin päästä kurkkaamaan isoa kiveä. Siitä jatkoimme vanhaa metittyvää peltoa myöten kohin trakkoriuralle, joka ylitti ojan. Kun pääsimme Osmajoen rantaan, tuli vastaan tuores aukkohakkuu.
Patakivi löytyi, mutta se olikin veen saartama. Osmajoessa oli vielä kevättulva.
En kehannut ruveta uimaan.
Kivessä oli useita pikkusia tafoneja.
Vesi oli jo laskenut tulvahuipusta parikyt senttiä.
Patakiviselfie.
Tässä vaiheessa vielä hymyilitti, kun isän lenkkarit olivat suuret mutta kuivat. Palatessamme hakkuuaukeeta pitkin isot kengät tek tepposen ja siinä kastuikin sitten housut. No, onneksi oli lämmin päivä.
Mettäautotie olikin tehty lähemmäs kiveä, kuin mitä karttaan oli ehitty merkitä ja palailimme helposti sitä myöten. Matkalla löytyi tälläinen kuormaajan nostama kummakivi.
Kivi oli niellyt muita kiviä – ihan useampia.
Palasimme autolle ja nopsaan kotiin kuivattelemaa. Toivottavasti mettäreissusta ei jäänyt hirveitä raumoja 8)