Vihoinkin lunta! Aah, valoa, valoa, … Ajelin lumsatteessa taasen Paljakkavuorelle (kartta). Nousin vuorelle päinvastaiselta puolelta kuin viimeksi.
Kurkkasin Sirkaintien vieressä kalliolla haljenneen ison kiven ekaksi.
Sitten nousin vuorelle kalliopaljakoita koluten. Kyllä silimä ja mieli lepäs tässä valkosessa.
Ensimmäinen isompi möykky tuli vastaan 125 m korkeuvessa.
Ison moottorvenneen keulan omaava töyräskivi (kartta).
Muttei sillä ollut moottorvenneen tarvihtemaa pittuutta.
Vanhat jo kellistyneet närreetkin näätti haaskoilta lumisina.
Sittenpä kuusikossa ilmestykin ihmetys (kartta).
Laakeen kiven – kokoa 5-6 m x 3-4 m x 1.5-2m päällä makoili kolme kiveä.
Tai oliko toinen haljennut kahteen osaan.
Melkein kuution kokoinen pötkylän palanen oli kuin tuettu kolmella kivellä pystyasentoon.
Samoin taemman kiven alla oli tukikivivä. Olisko seitakivi?
Seita on saamelaisessa muinaisuskossa pyhä paikka, uhripaikka. Seitoja olivat esimerkiksi epätavalliset kalliomuodostelmat, jättimäiset kivikasat, isot luonnonkivet tai pystytetyt kivet. Seitakivet ovat usein helposti tunnistettavia poikkeuksellisen muotoisia tai kookkaita kallionlohkareita.
Jatkoin matkaa kohen huippua Paljakkajärven puolta pitkin. Tältä reunalta ei auennut niin mahtavia näkymiä.
Välillä puitten välistä pääsi kuvaamaan palan maisemaa.
Paluumatkalla kiinnitin huomiota painanteeseen ison kuusen alla (kartta).
Näyttäs ku siinä ympärillä olis kiviä. Olisko mahollisesti ikivanha asumispaikka?
Ylempää huipulta löytyi varmempi merkki immeisen toimista. Joku oli hukannut muovisen juomapullon kiven alle.
Ennen ku kerkes tulla pimmee palailin autolle ja ihailin aina välillä lumen muovaamaa maisemaa. Toivottavasti tuo lumi vaan pysyis…