Tänä kesänä ei oikein sattunut emännän kanssa lomat yksiin, joten pohjosen reissu jäi tekemättä. Suuntasimme muutaman päivän reissulle Kolin maisemiin, jotka eivät paljoa häviä pohjoselle ja mikä parasta – vain 2 tunnin ajomatkan päässä.
Vuos sitten tuli käytyä Kolvananuurolla ja silloin jäi katsastamatta Pahakallio (kartta). Otimme sen esimmäiseksi kohteeksi
Pahakalliolle ei ole erillistä opastusta, joten ohjasimme auton navikaattorin neuvomana mahollisimman lähelle kohetta. Kalliota etelästä lähestyvä mettäautotie oli aikas märkä, joten Pikku-Pösö ja kurvailutaiot olivat taasen koeteuksella. Parkeerasimme pienen urien tasottelun jälkeen tukevalle silokallion muotostamalle levikkeelle.
Laskeuvuimme suon reunaan vesottonutta tietä pitkin ja päätimme kokeilla nousta kalliolle pohjosen puolelta.
Kallio oli tällä reunalla sammaleen ja jäkälän peittämää märkää ja liukasta silokalliota. Nousimme jäniksen perässä, joka lähti notkelman saniaisten suojista livohkaan.
Suuntasimme länsireunalle ja huhuh. Jopas oli jyrkänne…
Olikohan suoraa puotusta kolmatta kymmentä metriä.
Olipas vaikuttava näkymä.
Laskeuvuimme kallion eteläpäästä ja etsimme jonkin aikaa mistä pääsisimme rotkoon. Pohjalla oli vetinen upottava suo ja jyrkänne jatkui aika pitkälle.
Jykänteen muuttuessa pystysuoraksi alkoi samalla pirunpelto. Mitenhän korkea pystysuora seinämä olisikaan jos kivet kannettas seinämän vierestä pois?
Ihmettelimme jyrkännettä tovin, kiipesimme eteläpuolelta taasen kalliolle ja palasimme autolle suon kautta, josta löytyikin huonosti merkattu kapea polku, joka vei rotkoon.
Jatkoimme matkaa Kolille…
