Isolta kirkolta palatessa on tullut perinteeksi palailla Savvoon vähän kiertoteitä. Nyt sattuma viskas meijät kohti Lappeenrantaa, jonka linnoituksessa hörpättiin turistikaffet. Sitten Imatran Prismassa tankattiin peltihevonen sekä retkieväsreppu ja käännyimme kohin Mikkeliä.
Syyspohjassa karttamestari käski kääntyä Kyläniemeen – toiselle Salpauselälle, joka puhkoo melkein 25 km pitkän nimen keskelle Saimaata. Tosin immeiset ovat kaivaneet niemen kantaan kanavan, joka ylitettiin lossilla.
Poikkesimme tieltä rantaan ensin Taipaleen (kartta) kohalla, jossa oli kommee hiekkaranta. Itse asiassa koko niemen rannat ovat jonkin sortin hiekkarantoja.
Koko kesän korkeella ollut vesi ja kovat tuulet olivat sorruttaneet rantapuilta kasvualustaa.
Nytkin tuuli oikeen navakasti.
Rannalla oli muutamia nuotiopaikkoja.
Rantaan periaatteessa pääsee autolla, mutta ylös takaisin tielle päästäkseen kannattaa olla neliveto ja vähän korkeempi maavara. Me jätettiin Pikku-Pösö suosiolla ylös.
Jatkoimme vielä niemeä eteenpäin ihan perukoille Rastinniemeen (kartta). Perillä oli parkkipaikka opasteineen ja kaksi tulistelukatosta vessoineen ja polttopuineen.
Näin hienolla kelillä ei katos meitä miellyttänyt vaan laskeuvuimme rantaan, jossa niemen tuulensuojaiselta itäreunalta löytyi hyvä evästelypaikka. Kärräytimme aurajuustomakkarat ja jälkkäriksi mantsikoita.
Olipa kommee ranta. Niemen käressä oli veneilijöitä toisella tulistelupaikalla.
Hiekkaranta on muuttanut muotoaa jatkuvasti. Ei tarvinnut mennä kovinkaan syvälle mettään kun hiekkatöyräällä näkyin Saimaan veen korkeuven vaihtelut tuhansien vuosien aikana. Muinaisrantoja oli monta porrasta.
Naatiskelimme tänä kesänä harvinaisesta lämpimästä ja kuivasta iltapäivästä.
Pitihän sitä emännän neuleblogiin ottaa kuvia.
Hyvin murkinoituina palasimme Syyspohjaan ja otimme suunnan kohti Kummakiveä.