Kylymä pohjosen tuuli – ei kehtoo vesille. No, jospa käväsis Lintuniemessä – viime käynnistä taitaa olla jo vuos.
Kävelin kivisiä polokuja niemen perille mailin verran. Polulla ruokaillut teeri säikäytti – uikuttaen se pakeni parin metrin päästä mehtä ryskyen.
Virmaalle avautuva puolisko oli tyynessä kivakalta pohjostuulelta. Läksin pomppimaan kiveltä kivelle…
Niemessä on kaksi kalasääskille pyhitettyä pesäpuuta. Tämä vuonna sääski ei pesinyt niemessä – eikä selällä Huuhissa. Arvelivat että toinen puolisko olis jäänyt muuttomatkalle. Löysin pesän vierestä rannalta suht tuoreen sääsken sulan, että oli se ainakin evästellyt pesällä.
Moreeniharjun pyöreäksi hijoutuneet kivet kiehtovat joka kerta. Taskut täyttyy kvartsin eri väreissä… Tällä kertaa jäin vaaputta. Yksi kyllä kellui puolen kymmenen metrin päässä rannasta. Kivittelin sitä jotta laineet olis tuoneet sen rantaan mutta se oli ilmeisesti kiinni siimasta jossain… En kehannut kastella jalakoja.
Tyvenessä.
Palokärkee ei näkynyt eikä kuulunut, mutta käpytikka oli pajalla hommissa.
Mistäs seuraava pajatettava?
Metka kivi – ei mahtunut taskuun…
Maalaiskurre paljastui säksättäen. Harvoin pääsee maalaiskurree näin lähelle, muttei se pakene vaan alkaa patsastelee. Vähän alkaa jo selekä harmaantua. Kommeet tupsut jo.
Pyrstötiaisten piipittävä parvi teki ylilennon – niitä oli toista kymmentä. Erään sain tähtäimeen korkealta…
Palatessa huomasin Lintulahen pohjukassa pari kiven järkälettä.
Suuremman vieressä oli jäänyt laakakivi nojalleen.
Sen alla oli immeisen mentävä satteensuoja.
Siinäpä men kiviä tutkiessa pari tuntinen. Selkenisköhän ja tyyntystköhän tuo illaksi että pääsis kalalle?
