Blogini saavuttaa tänään huiman 5 vuoden uhmaiän. Kaikenlaisesta on tullut postattua: elukoita, tapahtumia, maisemia ja ennen kaikkea kohtaamisia. Blogin vanhetessa on sisältö suuntautunut enemmän retkuiluun. Yksi muistorikas kohtaaminen ja retkuilutarina on täällä blogissa jäänyt kertomatta. Tätä reissua on ussein muisteltu emännän kanssa saunanlauteilla ja kavereitten kanssa nuotiolla. Emäntä julkaisi kertomuksensa kohtaamisesta blogissaan ihan verekseltään: Kohtaamisia isolla KOOLLA. Tässäpä minun pari vuotta hautunut versio Kohtaamisesta.
Karttimot, Pirttivaara, Suomussalmi
Elokuussa 2011 meillä emännän kanssa tuli täyteen 10v sopuisaa yhteiseloa ja tasapuolista nahistelua, joten päätimme juhlistaa sitä reissulla Suomussalmelle. Emäntä väittää ettei ole mistään kotoisin mutta on se kuitenkin syntynyt Ämmänsaaressa. Läksimme retkuilemaan hänen kotipitäjään.
Tutkailin tapani mukaan karttaa ennen reissulle lähtöä. Suomussalmen Pirttivaarassa rajan tuntumassa sijaitseva Karttimo-järvet näytti mielenkiintoiselta meloskelukohteelta. Pitkulainen soisten nuorien jakama järvi kääntyy rajavyöhykkeeseen törmätessään rajan suuntaisesti alaspäin ja muodostaen näin ongenkoukun (kartta). Kohde siis valittiin ihan kartan perusteella.
Ei kun kannootti katolle ja Pikku-Pösö täyteen retkuiluvarusteita ja suunta kohti Kainuuta.
Juhlallisesti yövyimme Hotelli Kiannon Kuohuissa ja söimme illalliseksi tietysti paikallista herkkua – poronkäristystä.
Seuraavana aamuna suuntasimme Pirttivaaraan ja kävimme ensin Martinselkosen eräkeskusksessa kyselemässä mistä kannattaa kannootti viskasta järvelle. Saimme vinkin ja varoituksen “Siellä muuten voitte nähä karhuja.” Heh, heh, naureskelimme: “Eläpä höpäjä…”
Laskimme kannootin vesille Karttimojoen ylittävän soratien vierestä. Se ei ollutkaan ihan helppo homma. Ranta oli pusikoittunut aika rytteiköksi.
Kannoottia piti vettää pusikossa pienen kosken pahasen niskalle.
Järven rantoja reunusti suot ja varsinkin nuorat olivat hauskan näköisiä, kun ei tiennyt mitä mutkan takana mahtaa olla.
Olimme tulossa järven perämutkaan, jossa olisi silta ja eräkämppä. Järvi kääntyisi alaspäin, kun…
… emäntä huuahti: “Hei, kato mitä tuolla…? KARHUJA, perkele!!!!” ja alkoi hirveetä kyytiä kääntämään kannoottia. Minä toppuuttelin: “Elä, elä!!” Kolme karhua oli n. saan metrin päässä uimassa nuorassa. Tuuli oli vastainen joten ne eivät haistaneet meitä. Emäntä jatkoi hirveetä kauhomista. “Elä ny! Yritän kuvata!”
Sain emännän lopulta lopettamaan huitomisen, mutta lähemmäs en sitä saanut melomaan. Rauhoittelin, että eihän ne meitä ees huomaa. Kaksi karhuista peuhas keskenään…
… ja kolmas nousi rantaan.
Myös peuhuupari rantautui eri kohassa. Näytti siltä, että vaalea – suurin karhu – oli emä, jolla oli kaksi tummempaa ylivuotista poikasta.
Emä ja poikanen jatkoivat peuhuuta meitä huomaamatta. Emäntä hoki koko ajan että lähetään pois ja pitihän mun antaa periksi.
Yritin vielä taivutella emäntää palaamaan että saatas lissee kuvia. No, vähän matkaa se suostui ja silloin poikaset oli lyöttäytyneet yhteen ja harrastivat karhunpainia rannalla. Emää ei näkynyt…
Emme sitten päässeet Yli-Karttimolle. Palatessa huomasin rannalla montakin kohtaa, jossa karhut olivat nousseet rannalle. Tässä yhden rantautumispaikan jälkiä.
Palasimme Kartimonjoen suulle ja evästelimme joenrannalla laavulla.
Hieno leiripaikka.
Laavulla karttaa tutkiessani huomasin, että järven läheisyydesä olikin Martinselkosen eräkeskuksen kuvauskoppeja. Sielläpä oli tietenkin haaskat. Siinäpä syy miksi törmäsimme nalleihin.
Olihan se hieno kokemus nähä kolome karhua ihan luonnossa – ja vielä uimassa. Kollaasitaulu karhukuvista on meiän huushollin parraatipaikalla – olohuoneen seinällä. Kerrottavaa siitä riittää tulevillekin poloville…
Lissee kuvia samaiselta retkuilupäivältä nuamakirjassa.
Vau! Oisin minäkin halunnut kääntyä – ja kuvata. Molempia yhtä aikaa.
Tuotahan ei unohda koskaan.
Ei unohda, ei. Mukava sitä on aina muistella 8)