Inarin reissun viimeinen kohe oli Martintupavaaran kuru (kartta). Aivan Nellimin tien varressa sijainnut kallioruhje valikoitui kohteeksi ihan kartan perusteella.
Jätimme auton vanhalle tieuralle ja läksimme lampsimaan kohen kurua.
Ei taervinnut mennä pitkällekään mettään kuin saimme piekanapariskunnan huomion.
Tällä kertaa emme nähneet pesää, mutta piekanat vahti meitä koko matkan.
Saavuimme kurujen risteykseen – yksi jatkui eteenpäin ja kaksi haaraan nyppylän sivuitse.
Mikähän mahtoi olla Martin tarina? Ettei vaan Martti olisi kivettynyt kuruun?
Kurun pohjalla virtasi kirkasvetinen puro.
Totesimme jo turnausväsymyksen niin pahaksi että tyydyimme vain ihailemaan kurun reunalla maisemia ja nauttimaan keskikesän auringon paisteesta. Nautiskelun teki mukavaksi se, ettei tällä kurulla ollut iniseviä kavereita.
Mesimarjakin tunki kukkaan.
Seurailimme kurun puroa takasin tielle päin.
Ruttupahka. Mitähän sillä mahtoi olla ikää?
Sinne jäin piekanat vahtiin kun ajelimme Koppeloon pakkailemaan ja läksimme seuraavana aamuna ajelemmaan kohen Savoa. Hieno viikon retkuilureissu tuli vietettyä taasen Inarin maisemissa. Paljon nähtiin ja paljon jäi vielä tutkittavaa. Eiköhän tänne taas…
