Helatorstaina viskasimme kannoottin vesille ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Laskimme sen Haukiveteen Linnansaaren kansallispuistoon, jossa on tullut muutaman kerran meloskeltua näin keväisin norppajahissa.
Ilima ol aika mielenkiintoinen. Pihassa mittari näytti +20 °C, jossa tarkeni T-paijassa mutta vesillä – järven pinnan tasolla – shortseissa meinas tulla vilu.
Syykin alhaiseen lämpötilaan tuli vastaa hitaasti lipuen. Joissan lahissa oli vielä jäätä rannoilla.
Kuikat olivat saapuneet ja sitä piti kailottaa.
Haukivesi esitteli parastaan. Välillä oli ihan peilityyntä.
Pieni vire rikkoi välillä peilipintaa. Pieni-Hopsan (kartta) mörkökallio oli aika tummalla päällä.
Nuama valakosena, silimä mustana ja suu mutrulla se tuijotteli meitä. Tais olla saanu rokaman ottaansa. Mustan silmän yläpuolella – pienen lipan alla – oli punertava kuvio.
Yritin saaha kuviota selvemmäksi korostamalla punaista kuvankäsittelyllä, mutta ei siitä mitään kalliomaalauskuvaa tullut. Taitaa olla kallion luontaista väriä, jota oli useassa kohassa.
Vaaleasta seinämästä oli rapautunut kiven paloja mörön huulten päälle. Jotkin palat oli ihan pikimustia kauttaaltaan. Emme muista muualla tälläistä kivilajia löytäneemme.
Puikkelihimme kannootilla saarien väliköitä, mutta eipä norppa näyttääntynyt, joten evästelimme.
Saaren sianpuolukkakankaalla – vain pari metriä järven pinnasta – oli ihan kesälämpötila. Siinäpä nautiskelimme evväistä ja auringon lämmöstä.
Teimme vielä lenkin norppien toivossa, mutta tällä kertaa ei tärpännyt. Eipä ollut kalasääskikään ison kiven pesällään. Muutto myöhässä vai oliko muuttomatkalla sattunut jotain?
Eipä se haitannut. Löytyi järviluonnosta paljon muutakin ihasteltavaa ja kuvattavaa peilityynellä Haukiveellä: tiiroja ja kesyn oloinen rantasipi.
