Lepuukivennorosta on juttu Suomen Rotkot-kirjassa. Läksi eilen kattomaan miltä se näyttää ja samalla ettimään lepuukiveä, josta noro ja rinne ovat saneet nimensä. Lepuukivenrinne ja -noro sijaitsevat Leppävirran korkeimman kohan Kotamäen etelärinteellä (kartta).
Noroa pitkin kulkee nykyään mettäautotie, joka nousee rinnettä ylöspäin. Jätin auton Kotamäelle nousevan tien risteykseen ja kiipesin ensin rinteelle.
Olikohan tämä rinteen päällä sijaitseva kivi Lepuukivi (kartta)? Ei se ollut kovin suuri.
Laskeuvuin rinnettä alaspäin kaakkoa kohti tukailleen paljakoita ja kiviä. Vastaan tuli monen moista kiveä.
Tämä oli kalliolla kolmen kiven varassa ja neljäntenä kosketus kallioon.
Alempaa löytyi kolmen ison kiven rypäs, joista yhellä oli nurkan alla kivi. Alle ei mahtunut.
Sitten hakkuuaukeelta löytyi tälläinen asetelma (kartta).
Oliko kivi ollut joskus vaakatasossa?
Kiveltä oli hyvät näkymät etelään. Varkauven piiput näkyy kuvassa vasemmalla koivujen ja haapojen välissä. Oikealla Sorsaves.
Palasin takasin päin noron reunaa pitkin.
Välillä näkyi norossa kulkeva tie.
Rinteellä kasvoi paljon katajia.
Tämä taisi olla vanhin kataja, joka tuli vastaan. Siltä oli latva poikki.
Jo oli oksat mutkilla.
Löysin jyrkänteen loputtua vanhan pengertien. Katsoin vanhasta 1973 tehystä kartasta, niin rinteen poikki kulki silloin polku, jota oli ilmeisesti kulettu hevospelillä Kotamäen tilalta Unimäen tilalle.
Kipasin tien toiselle puolen tutkimaan rinteeltä näkynyttä nyppylää. Sieltä löytyi tällänen asetelma (kartta).
Se oli kahen kivien varassa ja kosketus kallioon.
Kolmaskin kivi oli ollut nurkan alla, mutta olisko mettäkone tönässy?
Kiven vierestä avautui maisema Lepuukivennoroon.
Jatkoi pohjoseen päin ja sieltä löytyikin mielenkiintoinen noro.
Noro oli vetinen, reilut 10 m leveä. Hirvet olivat talloneet pohjalle polun.
Noroa reunusti 10 metriä korkeat kallioseinämät.
Olikohan tätä käytetty muinoin peurojen metästykseen? Ajettu peurat rotkoon…
Sienestyskausikaan ei ole vielä ohi. Jätin jäiset suppikset kuitenkin kerreemättä.
Jatkoin pohjoseen ja ihastuin tähän honkavanhukseen.
Aivan tien vierestä löytyi retkuilun suurin siirtolohkare (kartta).
Kolmituntinen retkuilu rotkomaisemaissa alkoi jo niin väsyttää, etten innostunut kivestä sen enempää.
Olipas mukava retkuilla, kun ei kastunut. On näitä pakkasia ootettukin…
