Niin sitä luulis että kaikki menneen ajan tieto säilyy jälkipolville, muttei näin ole. Vanhojen immeisten mukana häviää liian paljon paikallishistoriaa. Me saimme pelastettua hiukkasen.
Muutama viikko sitten emäntä selaili isotätinsä valokuva-albumia, jossa oli postikortteja ympäri maata.
Eräällä sivulla oli postikortti – tai oikeestaan valokuva – metästäjästä luolan suulla ja alla teksti: Repojärven luola. Missäs tollanen luola on? Aloin ensimmäiseksi etsimään Suomen luolat-kirjan lopussa olevasta luettelosta Repojärven luolaa. Ei löytynyt. Repoveellä on luola muttei saman niminen eikä netistä löytyneet kuvat luolasta muistuttaneet kuvaa. Laitoin kuvasta viestiä ja kyselyjä Retkipaikan Teamille ja ite luolamiehelle Tuomo Kesäläiselle. HMoilasena kaikki.
Sitten muistui emännälle mieleen että isotätin toisessa kansiossa on kuva 1920-luvulta, jossa on taustalla kalliota. Pohimme että liittyykö kuvat toisiinsa? Emäntä muisteli kuulleensa sukulaisilta juttuja isotätin asuinseuvuilta Leppävirran Tuppurinmäestä jostain luolasta, jossa nuoriso oli kokoontunut.
Ei kun kartta auki taplettiin. Hmmm, Tuppurinmäessä on Repolammit ja Repovuori. Olisko luola siellä? Ei kun kirjastoon tutkimaan paikannimikortistoa. Sieltä löytyi Repovuoren kortti, jossa luki: Repovuoren länsipuolella on Repojärvet, joiden karttanimi Repolammit. Jess! Oletus osottautui oikeaksi.
Ajelimme emännän kanssa Tuppurinmäkeen ja sieltä kaupan kohalla käännyttiin Niemisjoentielle ja etelleen Vehmaansalontielle. Teimme hölmösti kun lähestyimme Repovuorta pohjosesta Haukisen-lammen suunnasta. Mehtä oli harvennuksen jäliltä täynnä poikkipuuta. Paras lähtöpaikka olisi ollut Vehmaansalontieltä (kartta). No, tulipahan tutkittua koko jyrkänne. Rymysimme jyrkänteen alareunaa Repojärvien rantaan ja tulimme jyrkänteen niemekkeelle.
Niemekkeen takaa paljastui kommee lippaluola (kartta).
Yläosan vaaleasta kolmiosta tunnistimme heti luolan metästyskuvan luolaksi. Myös nuorisokuva oli otettu luolassa, vaikka takaseinä oli hiukan muuttunut 90-vuojessa. Seinämän läpi tihkui vettä ja ilmeisesti sen jäätyminen oli saanut seinämää murenenemaan. Lippaluolan pituus oli n. kymmenisen metriä ja syvyys 3-4 metriä. Lipan alla pystyi seisomaan.
Lipan katossa oli tafoni.
Lipan alaosassa oli pari syvempää koloa. Tämä kolo näytti siltä ihan kuin siitä olisi louhittu jotain. Kvartsia?
Kävimme viikonlopun aikana luolalla kaksi kertaa. Toisella kertaa meillä oli mukana alkuasukas, jolle luola oli hyvinkin tuttu. Kuulema metästyskoira oli kerran mennyt repolaisen koloon niin ettei se osannut peruuttaa. Koloon oli ujutettu sinne mahtunut tyttö, joka oli sitonut koiran jalkaa narun siten hinattu ulos kolosta.
Kiehautimme turistessa nuotiopaikalla kaffet ja kärvennettiin makkarat. Nuotioita oli poltettu niin uutteraan että iso osa luolan katosta oli mustunut. Voi olla että katto on mustunut myös viinan keitosta, jota kuulema on tässäkin luolassa harrastettu.
Luolan vieressä oli suuaukkoja repolaisen omalle osastolle.
Luolan suulta näkyy puitten välistä pienempi Repojärvi, joka on oikeestaan pieni suolampi. Repojärvien välissä on ollut pitkospuut, mutta ne oli niin lahot, ettei siitä kannata yrittää yli ilman kahluuhousuja.
Tuppurimäen kyläkirjassa “Muistoja Tuppurista” kerrotaan, että Repojärvet ovat osa muinaista lampijonon muovostamaa talvitietä: Harvalaineinen, Mustonen, Sikonen, Kortteinen, Lahnanen, Majoinen, Valkeinen, Purkaja, Haakinen, Repojärvet, Niemisjärvi. Paikallisilla on sanonta: “Mene halak Haakisen, poikki Purkajan ja pitkin Repojärvien.”
Repojärvien ympäristöstä löytyy suovehkoja.
Viihtyy rannoilla lakatkin.
Suolla kävellessä voi haistaa sen ihanan tuoksun. Saiskohan sitä purkkiin?
Kiipesimme myös luolan yläpuolelle Repovuoren kalliolle. Sieltä löytyi kiikkukivi.
Toiselta reunalta sain kiven helposti kiikkumaan ja kumajamaan kalliota vasten. Olikohan tällä hättyytelty repolaisia koloistaan?
Palatessamme Repovuorelta Haukisen suuntaan rinteen kuusikossa tuli vastaan kumma kivipari (kartta).
Toinen oli pystyssä.
Rakoja oli moneen suuntaan. Kivestä tuli mieleen pohjoisen seitakivet.
Toinen reuna näytti olevan halkeilevaa kvartsia – ukonkiveä. Liekkö louhos?
Palattuamme hain kirjastosta Tuppurinmäen kyläkirjan, josta löytyi vielä yksi valokuva luolasta.
Kuvassa on Tuppurinmäen koulun opettaja vuonna 1925.
Vanhat valokuvat olivat niin haaskoja, että päätimme ottaa niistä vanha/uus-kuvaparit mahollisimman samoilta paikoilta. Luolan eteen kasvaneet puut haittasivat kyllä kameran sijoittelua.
Emäntä on tunnistanut kuvasta kaksi isotätijään, isoenon ja alkuasukkaat muita kyläläisiä.
Metästäjää ei ole varmuuvella tunnistettu. Emäntä epäilee että metästäjä voisi olla hänen ukkinsa nuorena 1920-luvulla.
Tämän luolan tarina on kyllä yksi hienoimmista mitä ollaan päästy selvittämään. Mitä kaikkea sitä onkaan tallessa immeisten vanhoissa valokuva-albumeissa?
