Kesällä vietin sateisen päivän tutkien Leppävirran kirjastossa maaseutukokoelmaa ja sieltä löytyviä kyläkirjoja. Leppävirran Riihirannan seutu on mielenkiintoinen jo kartalla esiintyvine kohteineen, joita olen käynyt jo aiemmin kurkkimassa: Orpokivi ja Papinkallio.

Riihirannan kylätoimikunnan kokoamasta Riihiranta 1664-1989 kirjasta löytyi lisäksi muutama mielenkiintoinen kohe. Läksin katsastamaan löytyisikö niitä maastosta.

Kävin ensin Mäkräniemen Oinonniemessä (kartta) kurkkaamassa parin lotjan hylkyä. Sain niistä vinkin alkuasukkaalta tässä taannoin.

Rannassa makasi kahen lotjan jäännökset.

 Toisesta näkyi vielä keulan tai perän metallivahvistukset.

Kauempana rannasta olevasta hylystä ei näkynyt kuin tukipuut. Vai olisko sittenkin laituri? Pohin että mitä ne lotjat ovat täällä kuskanneet. Kun julkaisin kuvat facebookissa niin sain paikasta lisätietoa. Niemessä on muinoin sijainnut tiilitehas.

Seuraavaksi läksin etsimään ennen I maailman sotaa Riihirannassa vierailleen venäläisen kartoittajaryhmän merkkikiveä. Riihiranta-kirjan mukaan se pitäisi sijaita vanhan tien varressa – Kukkaromäen ja Kivipuron välissä. Löysin kartalta vanhan tieuran ja sen vieressä kiven (kartta).

Kivi tai oikeesta muutaman kiven ryhmä löytyi helposti, mutten löytänyt siitä merkintöjä. Sen sijaan löysin tafonin.

Rapautunut kolo oli tuollanen nyrkin kokoinen ja toinen leveempi.

Kiviryhmän yhestä kivestä löytyi lipan alta punainen läikkä. Olisko taasen joku leikkinyt 50-luvulla maalin kanssa kuten Orpokivellä?

Kartoittajien merkkikivi jäin löytämättä. No, seuraava kohe oli vieressä oleva Haltijaharju. Haltijaharjulla tiietään kummitelleen. Keskiöllä on useasti kuultu lapsen itkua. Hiihtäjä oli nähnyt haltijan – valkea kuin lakana, joka häipyin savuna ilmaan. Tarkastelin harjua tieltä ja totesin puupeltopusikon niin tiheäksi, että jätin sen…

Seuraavaksi ajoin tarkistamaan Kynnenkiveä Ottola-tilan vieressä (kartta). Paikalle päästyäni totesin sen olevan talon pihapiirissä, jonne jokamiehenoikeuet eivät päde – niin se siitä. Harmi, kirjassa kerrotaan,  että Kynnenkivessä on halkeama, johon on tuotu vainajien kuolinlauat. Kiven nimen synnystä ei ole tietoa mutta siihen liittyy muutakin taikuutta ja mystiikkaa.

No, aina ei tärppää. Läksin vielä kerran koettamaan onnea Papinkallion löytämiseksi. Etsin kiveä, johon on merkitty kalliolta hevosen selästä tipahtaneen ja siihen kuolleen papin kuolin vuosi. Keväällä oli tutkinut Kukkomäen itäreunan jyrkänteen. Nyt suuntasin mäen länsireunan jyrkänteelle – kartassa näkyvän Papinkallio-nimen alueelle. Jätin auton teitten risteykseen ja nousin mäelle.

Ensimmäisenä tuli vastaa kookas lohkare, joka nojasi pienempään kiveen ja sen alle jäin pieni luolamainen tila. Kivestä ei löytynyt merkintöjä.

Sen vierestä löytyi vanha kaivanto. Jotain 50 m pitkä ja 10 m leveä. Syvyyttä metri verran. Lisäksi pari kuoppaa – pari metriä halkaisijaltaan. Mitähän lie kaiveltu?

Rymysin hakkuuaukeen ja jyrkänteen reunaa. Vastaan tuli 3-5 metrinen kivi (kartta), joka oli kivien varassa. Näytti siltä että se oli immeisten nostama. Kivestä ei löytynyt merkintöjä.

Kiven alle mahtui mukavasti makoilemaan ja siellä oli pietty tulta.

Luola oli läpiryömittävä. Varsin kuiva leiripaikaksi.

Jatkoin matkaa kohti mäen keskellä olevaa notkoa. Notkon reunalta löysin kiven, jonka päällä oli kivi. Kivistä ei löytynyt merkintöjä.

Toisella puolen notkoa oli kivi, jonka syömäksi oli koivu joutunut. Kivestä ei löytynyt merkintöjä.

Seurasin notkoa kohti Kukkopuroa ja vastaan tuli kivi, jonka päälle oli nostettu kivi (kartta). Jokohan tärppäis?

Kivistä ei löytynyt merkintöjä. Eikä kymmenistä muista, jotka rymytessä tarkastin.

Palasin autolle rymyten vielä länsirinteen alhaalta päin – turhaan. Papinkallion merkintää ei löytynyt…