Parkkeerasimme auton Karpinharjun itäreunalla mettäautotien päähän. Kiipesimme Karpinharjun päälle, josta avautui näkymä sumuiselle jyrkänteelle.
Rämmittyämme hirvikärppäspilven läpi jyrkänteen alle vastassa oli louhikkoinen jyrkänne, jonka päällä puut hävisivät pilveen.
Välillä pystysuoraa seinämää oli kolmatta kymmentä metriä.
Muutenkin hankalakulkuista etenemistä vaikeutti märkien sammalien huonontunut pito. Havuja, prkl!
Notkon pohjalla liritti kirkasvetinen puro, joka kiemurteli kuusien välissä.
Seurasimme puroa Haukalahen pohjukkaan. Puro teki hauskasti minisuiston hiekkarannalle.
Haukkalahen pohjukka oli mahtava. Kristallin kirkaan veen läpi pilkotti kullankeltainen hiekkapohja parin saan metrin matkalta ennen kuin lahti syveni. Tässä on varmaan virrannut suurempikin joki, joka on tuonut rinteestä hienoa hiekkaa.
Jyrkänne jatkui lahen länsireunalla.
Kiipesin tarkistamaan olisko lippojen alla maalauksia. Ei tärpännyt.
Jyrkänteen alle oli kivetty polku, joka vei Vihtaniemeen.
Kiipesimme jyrkänteen päälle ja siellä tuli vastaan jos jonkin moista kivenmurikkaa.
Tämänkin alle olis mahtunut ottamaan kuivat nokoset.
Alueella oli paljon rapakiveä. Osa kivestä oli kovempaa ainesta ja rapautuminen sai aikaan hauskoja ulokkeita.
Välillä kurkimme alas. Siinä olis ollut livakka persmäk.
Erään murikan vierestä löytyi vanha leiripaikka. Ilmeisesti tulta oli pietty kiven päällä ja se oli jäähtyessään halennut.
Laskeuimme Haukkaloilon puolesta välistä takaisin notkoon ja suuntasimme ihan märkinä sateesta kohti autoa. Loppuilta menikin hirvikärppäsiä nyppiessä, saunoessa ja musavisaillessa – ja vähän polteltiin teräsvillaakin.
