Tuossa yheskyt luvun puolvälissä pääsin eka kertaa lentämään. Oli se ihmetys kun Suomen yltä hävisivät pilvet ja kattelin sitä valtaisaa ruudukkoa. Alaspäin tullessa tajusin että eihän ne ookkaa peltoja – tai olihan ne – puupeltoja. Lähestyttäessä Rissalaa silmiin pisti keskellä Kuopiota yhtenäinen laaja tummanvihreä alue – ei mikään ruudukko. Se oli Puijon luonnonsuojelualue. Onneksi ees tuollainen läntti on suojeltu.
Kävin tänään kurkkasemassa länttiä – tosin paljon paljon pienempää – Mukurakuusikkoa (kartta). Olin joskus aiemmin huomannut kartalla tämän oudon lämpäreen ja nyt sinne oli ilmestynyt geokätkö, joten kaksi kärppästä…
Ajeltuani mettäautoteittä parikymmentä km – joo… vähän muistin tiet väärin – saavuin metikön reunaan – tai mukurakuusikko tirkisteli nuoren talouskuusikon takaa.
Vaikuttava paikka. Paksulle rehevälle sammaleelle ois voinut kapsahtaa selälleen ja ihailla vanhan metsän tunnelmaa. Kaiken ikästä puuta – paljon kaatoja pitkin ja poikin mettän pohjaa – sammaleella ja ilman.
Kelojakin löytyi ja niissä oli pöllön mentäviä koloja. Täällä on keväällä varmaan pirujen karkelot.
Kääpiä on monenlaisia.
Keskellä mettää oli suurin mukurakuusi.
Mettälämpärettä ympäröi nuoret talousmetsät.
Eräällä kuusen kaatosella oli monenlaisi nimmareita.
Itse kätkö meinas unohtua, mutta löytyi sekin.
Onneksi meillä on ees tälläisiä lämpäreitä…
